Väkeä ja näkymättömyyttä

 

Kirjoittelen tätä varmaan itselleni yhtä paljon kuin kenellekään lukijalle... Muistiin, pahanpäivän varalle...Seuraavan pahan päivän varalle 😉 

Oli viikonloppuna kirjamessuilla. Puhumatta nyt ollenkaan siitä ajasta ja rahasta joka myytävien tuotteiden valmistamiseen on mennyt, Valmistelin messuille lähtöä viikon. Valmistelin osastoa, sometin, viestin, lähetin asiakaskutsuja, luin karttaa.. Mitä näitä nyt on. Ajoin viisi tuntia päästäkseni messupaikalle. Rakensin osastoa kolmisen tuntia.  

Heti messupaikalle tullessa tuli oikeastaan tunne, että en taida nyt olla ihan oikeassa paikassa... Osastopaikkaani oli ilmeisesti luultu “tyhjäksi tilaksi” koska minulla ei ollut varaa tilata messurakenteita. Muutenkin paikka oli pieni, itse asiassa pienin koko messuilla. Koska paikka näytti pieneltä, tyhjältä nurkalta, oli sinne sitten kasattu ylimääräisiä mattorullia, kalusteita ja roskis. Ympärillä oli isoja osastoja hienoin, värikkäin messurakentein ja valoin.  

Tsemppasin itseni kuitenkin rakennuspuuhiin, ja pienestä osastosta tulikin oikein hyvä. Messujen aikana siitä otettiin paljon kuvia, sain paljon positiivista, ihailevaa palautetta sen visuaalisuudesta. 

Hienoa sinänsä... 

Messuille tuli paljon ihmisiä, julkkiksiakin bongailin... tosin julkkiksista kukaan ei huomannut minua tai osastoani... niinkuin ei suurin osa muustakaan ihmismassasta.  

Koska kyse oli kirjamessuista, minulla oli päätuotteena  aikuisille suunnattu eläinsatukirja. Hyvin pian rupesin kuitenkin huomaamaan, että näille ihmisille ajatus aikuisesta lukemassa satuja oli todella kaukainen, jopa absurdi. Moni sanoi että kivan oloinen kirja, mutta ei kai aikuiset lue oikein satuja... 

Olin vähän ällikällä lyöty, sillä itselleni ei ollut ikinä koko kirjan kirjoittamisen tai sen tai sen kuvittamisen, taittamisen tai painamisen aikana kertaakaan tullut mieleen että aikuiset eivät lukisi satuja...? Kun puhuin kirjasta ihmisille, tuntui kuin sanat ja varsinkin merkitykset olisivat valuneet kuin vesi hanhen selästä tavoittamatta ikinä minkäänlaista yhteyttä toiseen ihmiseen.  

Ihmiset eivät ymmärtäneet mitä puhuin. Ei siksi että sanat tai konseptit olisivat olleet vaikeita, vaan siksi että he eivät pystyneet vastaanottamaan ajatuksiani. Heillä ei ollut ajattelussaan sille mitään reseptoria, ei skeemaa, sille mistä puhuin: Heillä ei ollut mielikuvaa aikuisesta joka lukee itselleen satua. 

Usein messuilla ja myyntitapahtumissa liikkuessani verkkokauppani nimi “Hihhulipuoti” herättää hilpeyttä. Nyt sekään ei naurattanut ketään. Ihmiset kysyivät totisina ihmetellen miksi sellainen nimi? 

Voimaeläinkortteja käytiin kyllä ihastelemassa, nostamassa ja myös valokuvaamassa... mutta niillekään ihmiset eivät nähneet “käyttötarkoitusta” omassa arjessaan. Kun puhuin itsetutkiskelusta ja ajattelun jumppaamisesta, asioiden kääntelystä, tarkastelusta eri näkökulmista, tuli taas tunne vedestä joka valuu pois sileää hanhenselkää pitkin. 

Markkinoinnin termein voisi sanoa, että asiakassegmentointi epäonnistui totaalisesti. Minulla itselläni oli virheellinen kuva (stereotypia?) kirjamessuista, ja myös ihmisestä joka käy kirjamessuilla. 

Floppi siis koko messukäynti, mutta se mitä jäin miettimään enemmän kuin taloudellista tappiota, oli se valtaisa yksinäisyyden ja erillisyyden tunne jonka läpi sain/jouduin messuviikonlopun aikana itseni puskemaan. 

Kaikessa luovassa työssä on aina sellainen ihan erilainen, henkilökohtainen, henkilöön menevä, henkinen riski. Se on riski siitä että näytät itsesi, persoonasi, haavoittuvuutesi, ja sinua ei oteta vastaan. Se on torjutuksi tulemisen riski, näkymättömäksi jäämisen riski. Sen riskin tietää kun töitään, sanojaan, ajatuksiaan laittaa esille. Siksi luova työ vaatii rohkeutta, mutta myös resilienssiä, kykyä sietää kipua. 

Siinä kun seisoo, sydän ja mieli avoinna, omana itsenään kutsuu ihmisiä keskusteluun, ja ihmiset kävelevät ohi ehkä nopeasti vilkaisten, tehden sekunnin murto-osassa päätöksen jonka voi kasvoilta lukea: “ei kiinnosta”

...siinä ehtii päivän aikana käydä läpi hyvin monenlaisia tunteita. 

Tulla ohitetuksi satoja kertoja putkeen ei ole henkisesti ihan pikkujuttu. Yksi haastavimmista tunteista joita se herättää on häpeä. Jotenkin automaattisesti tulee ajatelleeksi/kokeneeksi että ihmisten torjunta johtuu itsestä, omasta heikkoudesta, huonommuudesta, viallisuudesta. Ja kun on kyse omista teoksista, tuotoksista, niin todella ne ovat osa itseä...Alkaa tuntua siltä että haluaisi pois, kadota paikalta, piilottaa sen huonommuuden... 

On olemassa paljon taiteilijoita, kirjailijoita, luovia ihmisiä joiden työtä ei ole arvostettu heidän elinaikanaan. Heidät on ohitettu, ohitettu, ohitettu aina. Viimeaikoina olen miettinyt paljona Aleksis Kiveä ja Vincent Van Goghia... Heitä molempia ohitettiin niin monta kertaa, niin totaalisesti että lopulta he eivät enää tahtoneet elää ollenkaan, vaan päättivät elämänsä oman käden kautta. Oliko heillä syytä hävetä? Tuntea itsensä ja teoksensa niin surkeiksi ettei heille ollut edes tilaa tässä elämässä?  

Ei. 

Mietin kodittomia, addikteja, kerjäläisiä, katulapsia, yksinäisiä... ihmisiä jotka tulevat ohitetuksi niin paljon että se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ihmisiä jotka häpeävät itseään, koska toiset eivät osaa nähdä tai ymmärtää. 

Eläinkorttien pöllö sanoo: “Tullakseen viisaaksi on oltava valmis katsomaan pimeään”.

Katsotaan siis:

Nytkin olisi helpointa haukkua ihmiskunta sokeiksi, ymmärtämättömiksi idiooteiksi. Viha voi kantaa häpeän yli niin ettei häpeää tarvitse kokea. Häpeä on ehkä tunteista rikkovin, satuttavin, siihen liittyy vahvasti tunne arvottomuudesta... arvottomuudesta toisten silmissä.. Ja se arvottomuus toisen silmissä on totisinta totta. Silloin myös saattaa erehtyä ajattelemaan sen olevan ainoa ja oikea totuus. Annamme helposti toisten katseen, toisten ihmisten ajatusten määritellä itsemme. 

Lue uudestaan: Annamme toisten ihmisten katseen ja ajatusten määritellä itsemme. 

Miksi?  

Siksikö että ihmisten kollektiivi on viisas ja ymmärtää taiteen, innovaatioiden, luovuuden arvon tai ihmisen itseisarvon?  

Ei. 

Messuilla monilla naisilla luki jossain kohtaa “Marimekko”. Se kertoo arvostuksesta. Ihminen on sellainen eläin, että mitä enemmän jotain asiaa toistetaan, sitä todemmaksi se ihmisille tulee. Mitä useammin jossain lukee “Marimekko” sitä enemmän arvoa siihen liitetään, sitä enemmän halutaan itseenkin tuo arvostuksen merkki.  

Marimekko on hieno firma, kauniita tuotteita. Se nousi vain itselle esiin esimerkkinä hyvinkin näkyvästä “arvosta”. Marimekkoon ei liity häpeä, vaan energia, valovoima, trendikkyys, varallisuus/pärjäävyys, raikkaus.. Arvostettuna merkkinä se on varma valinta silloin kun halutaan tulla hyväksytyksi. Se edustaa asioita joita halutaan myös toisten näkevän meitä katsoessaan. Niiden asioiden toivomme tekevän meidät oikealla tavalla näkyviksi muiden silmissä.

Ei tarvitse hävetä. 

Mutta  silloin kun ihmismassat katsovat toiseen suuntaan... kun jäämme näkymättömiksi, huomaamattomiksi, olemassaolemattomiksi, haamuiksi.. Silloin ehkä annamme ihmisten poispäin käännetyn katseen määritellä arvomme.

(Turhaan) 

Ihmisten kollektiivit enimmäkseen toistavat sitä minkä ovat oppineet. Totutusta poikkeavat ja erilaiset tavat nähdä, ajatella ja tehdä ovat usein ihmisten kollektiiveille haastavia. Poikkeaminen on vaarallista tai käsittämätöntä. Suuret laivat kääntyvät hitaasti jos kääntyvät ollenkaan. 

Luova työ ei kuitenkaan voi olla vain opitun toistamista. Koko luovuuden käsite sisältää ajatuksen “uuden luomisesta”. Koko uuden luominen sisältää ajatuksen erilaisuudesta. 

Onko minun siis tarpeellista tuntea häpeää jonkun ihmisen/ihmiskollektiivin arvostuksen tai ymmärryksen puutteesta? 

Ei.  

Me olemme vain eri todellisuuksissa. Kuplamme eivät kohtaa.  

Voin vähän puhallella, kirota huonoa myyntimenestystä ja lähteä kotiin. 

Lähteä kotiin. Jonnekin missä on ihmisiä joille en ole näkymätön. Ihmisiä jotka lämmittävät minulle saunan ja laittavat ruokaa ja tsemppiviestejä. 

Tulen taas näkyväksi, häpeä haihtuu, alan suunnitella seuraavaa reissua. 

Jään kuitenkin miettimään niitä, jotka eivät pääse pois näkymättömyydestä, häpeästä, arvottomuudesta. Ehkä koskaan. Minä olin arvoton kolme päivää. Otti aika koville. Mitä jos se jatkuisi ikuisesti? Olisin koko maailmalle näkymätön ja ohitettava aina, silloinkin kun olisin ihmisten keskellä. Kauanko jaksaisin tsempata itseäni jatkamaan? Miten helposti tarttuisin ensimmäiseen tarjottuun katseeseen, ensimmäiseen tarjottuun oljenkorteen, riippumatta siitä mikä se olisi? 

(Mitä jos minulla ei olisi väkeä?)* 

Fuck. 

“Älä ajattele niin syvällisesti.”,minulle sanotaan usein. “Älä ota niin raskaasti.” 

Otan.  

Pohjia myöten, kaiken minkä saan. Viisaus ei tule aivoista vaan sydämestä. 

 

 

 

*väki= sana joka tarkoittaa sekä voimaa, että “sukua/heimoa”  tai ihmisiä jotka seisovat tukenasi